Tiedätkö sen tunteen, kun olo on kovin haikea ja sitä on vaikea selittää. Ei ole oikein mitään syytä olla allapäin ja silti sydänalaa puristaa ja samalla selittämätön kiitollisuuden tunne ottaa voimakkaasti vallan.
Viimeisimmässä Evitassa Kristiina Tuormaa kirjoitti kauniisti Owe Wikströmin kirjasta "Kaipauksen puolustus". Mielenkiintoni heräsi ja haluan ehdottomasti lukea tämän kirjan.
Tuormaa kirjoittaa:
"Olen kokenut sen, kun katson nukkuvaa rakasta, kuuntelen käen kukuntaa usvajärven takana tai näen hymyn vanhassa valokuvassa. Se on häivähtävä, melkein kouraiseva tunne, jossa on sekä surua että riipaisevaa onnea. Se on kaipausta."
Tunnistin itsessäni tämän tunteen niin monesta hetkestä. Kaipaus on onnea, kaihoisaa onnea.
Suora lainaus Evitasta:
"Kirjassaan Owe Wikström sanoo, että kaipaus on perimmäinen elämäntunto, joka liittyy kaiken katoavaisuuteen. Kaipauksen hetkellä elämän suuruus ja sen hauraus hipaisevat. Silloin ikävöin jotain äärettömän tärkeää, vaikka en aivan tiedä, mitä. Wikström kehottaa viipymään näissä mollisointuisissa hetkissä"
"Sekä elämän ilo että intensiteetti kasvavat, jos aika ajoin mietiskelemme kaiken haurautta emmekä pakene jatkuvaan tekohilpeyteen."
Kauniisti ja niin osuvasti sanottu, että elämän suuruus ja sen hauraus hipaisevat. Olen vahvasti samaa mieltä kirjoittajan kanssa elämän ilon kasvamisesta. Tekohilpeys on piirre, joka nostattaa ainakin omat hiukseni kohti yläilmoja.
Sinulle toivotan kauniita kaipauksen hetkiä!
